Kuka on kasvattanut minut? Lähes kuusikymppisenä miehenä voin jo katsella taaksepäin ja pohtia kuka tai mikä kasvatti minusta tällaisen kuin olen. Myös oma onnistumiseni kasvattajana askarruttaa kun seuraan lasteni itsenäistymistä ja aikuistumista.

Kuka antoi minulle tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden? Tähän on helppo vastata; vanhemmat ja isovanhemmat, myös naapureilla, kansakoululla ja sukulaisilla oli tärkeä panoksensa. Erityisesti isovanhempien ja muun suvun rooli oli 50-60-lukujen maaseudulla paljon suurempi kuin 80-90-lukujen kaupunkiympäristössä, jossa omat lapseni kasvoivat.

Kuka vaikutti minuun murrosiässä ja opiskeluaikana? Tähän on vastauksia paljon enemmän. Ystävät, serkut, koulukaverit, opettajat, harrastusohjaajat, opiskelutoverit, kirjat, lehdet, radio, televisio, matkat, satunnaiset tuttavat siellä sun täällä, 60-70-lukujen yhteiskunnallinen ilmapiiri.

Kuka opetti minut kasvattamaan omia lapsiani? En muista enkä tiedosta, että kukaan minua kasvattaneista olisi opettanut minua kasvattajaksi. Omalla kokemuksella ja vaistolla tehtyjä ovat kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset. Kasvatusoppaitakin tuli valitettavan laiskasti luettua, vaikka alan kirjallisuutta oli runsain mitoin tarjolla.

Vanhemmaksi opitaan olemalla itse lapsia. Omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat tärkein ja useimmiten ainoa koulutus lasten kasvattamiseen. Hyvät ja huonot kokemukset ja käytännöt välittyvät sukupolvien yli.

Onko se näin selvää - hyvä lapsuus kasvattaa hyviä vanhempia, huono lapsuus tuottaa huonoja vanhempia? Näin yksinkertaista se ei onneksi ole vaan yhteiskunta koulutus- ja hoivajärjestelmineen sekä erilaiset lähiyhteisöt tulevat avuksi ja tueksi niille vanhemmille, jotka eivät yksin selviä kasvatustehtävästään.

Lasten kasvatusta emme voi nykyaikaisessa palveluyhteiskunnassakaan ulkoistaa ammattilaisille tai ostaa ostopalveluna. Kasvatusvastuu on viime kädessä jakamaton. Se on meillä vanhemmilla.

Pekka Vaara

Aseman Lapset ry:n puheenjohtaja

<< Palaa